Pelkän peruskoulutuksen varassa olevien työttömyysaste on korkea. Todennäköisyys pudota pitkäaikaistyöttömien ryhmään on moninkertainen muihin verrattuna. Tämä ryhmä on hyvin edustettuna myös työpajoissa, joiden tehtävänä on työllisyyspolkujen etsiminen asiakkailleen. Usein se ainoa mahdollinen tie töihin vie osaamisen kehittämisen kautta. Mitkä muut ominaisuudet kuvaavat tätä pelkän peruskoulun varaan jäänyttä ryhmää?

On aavisteltavissa, että heitä yhdistävät muutkin tekijät kuin ammatillisen koulutuksen puute. Työpajatoiminnassa niitä havaitaan monien kohdalla. Heillä on peruskoulussa huomaamatta jääneitä keskittymisen, oppimisen tai toiminnan ohjauksen ongelmia. Vilkkaita poikia, jotka eivät jaksa yhtä ja samaa kuin hetken. Hiljaisia tyttöjä, jotka jäävät uneksimaan eivätkä pysty keskittymään läksyihin. Oppilaita, jotka eivät monipolvisesta ohjeistuksesta muista kuin ensimmäisen osan. Peruskoulussa he selviytyvät ehkä rimaa hipoen, mutta vaatimustason kasvaessa tilanne ja ongelmat pahenevat eikä ammatillisesta kouluttautumisesta tule oikein mitään.

Monilla on takanaan työpajalle tullessaan monta aloitusta amiksessa. Alku jotenkin menee, sitten poissaolot lisääntyvät ja opiskelu jää. Välttämättä ei tarvita edes niitä kuuluisia tupakkaa, viinaa ja villejä naisia, vaan epämiellyttävä kouluunmeno vaan ohitetaan sujuvasti… Tähän saakka ammatillisen koulutuksen rahoitusjärjestelmä on pitänyt nämä ”sankarit” koulun kirjoilla, onhan heistä laskentapäivänä kilahtanut rahaa koulun kassaan. Meni aikaa, ennenkuin tilanteelle alettiin tehdä mitään ja usein oli ehtinyt poikia jo tavanomaisia seurausvaikutuksia, päihteitä, vuorokousirytmin katoamista ja masennustakin. Mitä pitempään vapaavuoro jatkui, sitä vaikeampaa oli päästä taas kiinni ”normaalielämään”. 

Työvalmennuksen ja amisten yhteys

Valmentajien ammattitaidon kasvaminen ja sen ymmärtäminen, että työvalmennuksessa opittiin useimmiten talon tavoille ja hommiin, lisäsi kiinnostusta verrata oman työpajan toimintaa ammatillisen koulutuksen tavoitteisiin. Ensimmäiset vaihtoehtoisen ammattikoulun kokeilut tehtiin jo 90-luvulla. Yhteistyö oppilaitosten kanssa muotoutui oppisopimustoiminnan ja työssäoppimisen ympärille ja pajojen ohjausresurssia arvostettiin. Luotettavat yhteistyökumppanit löytyivät pajamaailmasta ja erilaisia koulutusmalleja kokeiltiin ja osa jäi pysyviksikin. Yhdessä ymmärrettiin, että monille vailla ammatillista koulutusta oleville työpaja ja sen tuettu oppimisympäristö tarjosi mahdollisuuden sellaiseen, mihin ilman työpajaa ei olisi ollut mitään mahdollisuutta – siis ammatilliseen tutkintoon ja työllistymiseen.

Työpajojen oma kehittämistoiminta, TPY:n ja muidenkin kehittämisorganisaatioiden hankkeet sekä oppilaitoksen kasvava kiinnostus johti 2010-luvun alussa siihen, että työpajoja alettiin tarkastella oppimisympäristöinä. Ymmärrettiin, että ammatillista osaamista olisi joissain tapauksissa viisasta kerryttää ihan muualla kuin koulutuympäristössä tai yrityksissä. On opiskelijoita, jotka tarvitsevat enemmän tukea opintoihinsa kuin yleensä on tapana antaa, mutta toisaalta he eivät tarvitse vahvaa ammatillista erityistä tukea, jota on saatavilla. Näitä ”rajatapauksia” varten työpajaväylä toimii parhaiten.

Oppimisympäristö -ajattelun synty

Työpajojen kehittyessä ammatillisesti ja ohjauksellisesti, kiinnostus omien rajojen hakemiseen oppimismielessäkin lisääntyy. Oppimismahdollisuuksien tarkastelu alkaa monilla alueilla samoihin aikoihin ja siihen käytetään monia erilaisia menetelmiä. Työpajoilla kysymys on oman toiminnan mahdollisuuksien oivaltamisesta ja halusta nostaa oman toiminnan profiilia. Tavoitteellista valmennusprosessia pystyttiin jo dokumentoimaan ja sen tuloksista kertomaan erilaisin sisällöllisin ja tilastollisin menetelmin. Oli aika kehittää myös prosessien sisältöjä ja tarkastella omaa toimintaympäristöä välineenä vaikkapa nyt ammatillisen osaamisen hankkimiseen.

Oppimisympäristökuvaukset tuovat työpajojen ja koulutuksen järjestäjien yhteistyöhön huomattavasti lisää potentiaalia ja onnistumisen mahdollisuuksia. Osaamisen havainnointia ja dokumentointia voidaan tehdä kaikkien valmennusjaksojen yhteydessä riippumatta siitä, mitkä ovat valmentautujan tavoitteet. Dokumentilla, siis osaamistodistuksella, voidaan antaa positiivista palautetta ja kertoa yleisesti hyväksytyllä tavalla osaamisesta. Työpajojen kannalta on olennaiset tärkeää, että sisällölliset kuvaukset on tehty ammatillisen koulutuksen tavoitteiston mukaisesti. Tällä ”mittaristolla” työpajat kertovat oppimisympäristöraporteissaan oman toimintansa sisällöstä ja tasosta – osaamistaso, joka meillä voidaan saavuttaa, vastaa ammatillisen koulutuksen tasoa. Tällä kriteeristöllä tulee mahdolliseksi myös nostaa oman toiminnan tasoa silloin, kun sen katsotaan jäävän ammatillisen perustason alle. Toiminnan laadusta tulee selkeästi hahmotettavaa ja sen kehittäminen tulee kaikkien asiaksi.

Työpajalähtöisesti yhteisellä asialla

Kaikkien yhteinen tavoite on, että kaikilla olisi se toisen asteen tutkinto. Ammatillisten tutkintojen perusteiden mukaisesti tunnistetut työpajat ovat valmiita vastaamaan tähän huutoon. Työpajoilla on myös ymmärretty se, etteivät kaikki ole heti valmiita asettamaan ammatillisia tavoitteita – muut, valmennukselliset asiat on hoidettava ensin. Tämä konkretisoi ja selkiyttää myös starttivalmennuksen ja työvalmennuksen välistä eroa rakentamatta kuitenkaan suurta juopaa toimintatapojen välille. Yksilövalmennuksen avulla voidaan täsmentää sitten henkilökohtaisia tavoitteita ja miettiä niiden asettamista niin valmennuksellisten kuin ammatillistenkin sisältöjen ja jatkopolkujen osalta.

Siis – opinnollistamisen, oppimisympäristöjen tunnistamisen ja osaamistodistuskäytäntöjen kehittämistarve on pitkälti työpajalähtöistä. Siksi näen itse, että oppimisympäristöajattelussa tulisi pitäytyä työpajatoiminnan sisältöjen ja mahdollisuuksien kuvaamisessa enemmän kuin työvalmennustoiminnan kuvaamisena suhteessa ammatillisiin opintoihin. Siksi opinnollistaminen on termi, jota vierastan… Opinnollistamisesta voinemme puhua siinä vaiheessa, kun työpajat myyvät tuotteistettua ammatillisen koulutuksen palvelua koulutuksen järjestäjille asettaen yhteisesti selkeitä tutkintotavoitteita yhteiselle toiminnalleen. Edes se, että VALO-valmennuksessa suoritetaan tutkinnon osia ei tässä mielessä ole tarkoittamaani opinnollistamista. Mutta ehkä ajattelen liian pitkälle.

Teksti: Susanna Uusitalo