Pitkään kehittämishankkeissa työtä tehneenä joskus turhauttaa koko touhu. Mielekkäässä kehittämisessä on toki paljon aivan loistavia asioita, mutta toki paljon sellaista, jota pyörittelee mielessään kerta toisensa jälkeen. Olen ollut vastuullisena hankevetäjänä jo ensimmäisellä ESR-rahoituskaudella, joka alkoi 1995 ja välivaiheiden jälkeen taas vuodesta 2009 alkaen. Välillä touhu suorastaan kiukuttaa, kun hyvät asiat valuvat maahan kuin hiekka sormien välistä.

Erityisesti rakennerahastoissa toteutettavia kehittämishankkeita arvostellaan siitä, etteivät niissä kehitetyt toimintamallit ja innovaatiot jää pysyviksi. Ne katoavat hankkeen loputtua – ja se oli sitten siinä. Kovasti olen miettinyt sitä, mistä tämä johtuu. Kun toimintoja kehitetään hankerahalla, on organisaatioiden helppo osallistua näennäisesti ”ilmaiseen” toimintaan – vaikka oma organisaatio olisi mukana hankkeen rahoituksessa. Asiat tuodaan organisaatioon hankkeen kautta eikä niitä koeta omaksi toiminnaksi.

Usein tilanne on sellainen, että organisaation johto katsoo kehittämisen tarpeelliseksi ja osallistuu hankkeen rahoitukseen. Lasketaan, että kohtuullisella omalla kehittämispanostuksella saadaan organisaatioon sellainen hyöty, jota muuten ei saataisi. Ongelma on siinä, että tämä unohdetaan kertoa käytännön työn tekijöille. Kehittämistä ei osallistuvissa organisaatioissa johdeta niiden sisältä, vaan projektien toimesta tavallaan ulkopuolelta. Ei mikään sillä tavoin juurru käytännön toiminnaksi. Kyllä vastuu asioiden läpiviemisestä kuuluu muualle kuin hankkeeseen.

Ulkopuolisten projektiorganisaatioiden toimintaan tuomat lisät ja ansiokkaatkin sosiaaliset innovaatiot voivat menestyä vain, jos ne johdetaan organisaation sisältä. Johdon tulee sitoutua tuleviin muutoksiin ja viedä niitä aktiivisesti läpi sisäisesti, toki projektitoimijoiden avulla. Näin tapahtuu nähdäkseni suhteellisen harvoin. Olen huomannut, että vaikka projekti toimisi organisaation sisällä se ei juurru vakituiseen toimintaan, jos projektin henkilöstö rekrytoidaan ulkoa ja he jättävät työnantajansa heti hankkeen päätyttyä.

Hankkeiden toteutusajat ovat suhteellisen lyhyitä ulkopuolelta tulevien hienojenkin asioiden käyttöönottoon. Olen itse seurannut työpajojen ja etsivän nuorisotyön nykyisen PAR-järjestelmän juurruttamista – sinänsä tarpeellisen yhtenäisen tilastointijärjestelmän kattava käyttöönotto kesti 7 vuotta. PAR-ty ja PAR-ent kehitettiin hankkeessa, jota toteutettiin vajaan kolmen vuoden ajan. Nyt OKM sai hyvin kohtuullisella panostuksella toimivan tilastointijärjestelmän, jonka avulla työpajatoiminnan ja etsivän nuorisotyön vaikuttavuutta ja laajuutta voidaan tarkastella lähes reaaliaikaisesti. Tätä varten projektit tietysti ovat, tämän takia niitä rahoitetaan, mutta riittämättömän johtamisen ja olemattoman sitoutumisen vuoksi suuri osa hyvistäkin innovaatioista jää pölyttymään arkistoihin. Jos Opetus- ja kulttuuriministeriö ei olisi rahoittanut toiminnan jatkokehittämistä ja juurruttamista, tämäkin olisi unohtunut ja lakannut olemasta. Nyt tilastointi on OKM:n omaa toimintaa.

Olemme kehittäneet PAIKKO-osaamisen tunnistamisen työkaluja vuodesta 2012 lähtien. Pystymme käytännössä osoittamaan, että oppimisympäristön tunnistaminen voidaan luotettavasti toteuttaa käyttäen yksinkertaisia työkaluja ja tältä pohjalta osaamistodistus saadaan laadittua ohjelmoidun osaamistodistustietokannan ja valmennusprosessin aikana kerätyn dokumentaation avulla parhaimmillaan puolessa tunnissa. Kahden ESR hankkeen ja AVI:n lyhyen kehittämisrahoitusjakson jälkeen olemme viiden vuoden kuluessa aloittamisesta siinä vaiheessa, että toimintamallin voidaan sanoa juurtuneen projekteja rahoittaneisiin ja toimintaan osallistuneisiin organisaatioihin. Nyt alkaa olla toimijoita, joiden toimintaan tutustumalla saa mallia siitä, kuinka osaamistodistuskäytänne vaikuttaa toiminnan tuloksiin ja tavoitteellisuuteen.

Hankejaksot ovat aivan liian lyhyitä pysyvien toimintatapamuutosten aikaansaamiseen. Pitää olla joko hullu tai humalassa väittääkseen, että kahden vuoden projektissa kehitetty sosiaalinen innovaatio omaksutaan hankeaikana toteutettavaksi toimintamalliksi. Näin tapahtuu vain, jos jokin taho ottaa toiminnan omakseen ja rahoittaa sitä sellaisenaan.

Hallinnolliset pakot kehittää joka hankkeessa jokin uusi innovaatio – vanhan vaikka hyvänkin toiminnan kehittämiseen rahoitusta ei saa, tekevät hanketyöstä lyhytnäköistä. Alueellisesti jakautunut rahoitusjärjestelmä, jossa tieto ei leviä alueelta toiselle, on johtanut siihen, että monella alueella keksitään samaa pyörää samanaikaisesti tai peräkkäin. Näin tieto ja tulokset eivät kumuloidu valtakunnallisesti, vaan ne jäävät alueellisiksi yritelmiksi eivätkä todellisuudessa johda oikein mihinkään. Vaikka erilaisia verkostoja kootaan ja ne jopa toimivatkin, on erilaiset toimintatavat omaavien toimijoiden yhteistyö aina hidasta – ei projektien tulosten ja hyvien käytänteiden levittäminen niidenkään kautta ole tehokasta.

Mikä neuvoksi, että hyvät toimintamallit saataisiin kaikkien tarvitsevien ulottuville? Itse olen projektityössäni ottanut omakohtaisia riskejä. Olen sitoutunut kehittämistyöhön hyvin henkilökohtaisesti ja ollut valmis panostamaan niiden eteenpäinviemiseen silloinkin, kun oma työllistyminen on ollut epävarmaa. Nyt olen omissa verkostoissani niin profiloitunut PAIKKOon, että riipumme vähän toinen toisissamme. Asiantuntemukseni on kapeutunut kuin tähän yhteen asiaan – ja kaikki muu ikään kuin jää… tämä kuuluu projektitoiminnan riskeihin. Asiat pitää omistaa ja niitä pitää ajaa, totta kyllä, mutta mihin kaikkeen se johtaa? Projektiasiantuntijan palkkaaminen pysyvään työsuhteeseen saattaa osoittautua ongelmalliseksi.

Projektimaailman kummallisuudet eivät tietenkään lopu tähän. Eniten olen itse huolissani siitä, että vähenevät rahoitusresurssit jatkossakin käytetään alueellisesti niin, ettei aiemman kehittämistyön tuloksia aidosti hyödynnetä. Näin toimien hankkeissa syntyy entistä vähemmän sitä uutta ja innovatiivista, joka juurtuu osaksi vakinaista toimintaa. Avainkysymys lienee se, kuinka pystyisimme hyödyntämään kehittämistyön tuloksia tehokkaasti – ja ilman, että ne henkilöityvät ja personoituvat niin, että se estää järkevän kehittämisen.

Teksti: Susanna Uusitalo